Sarvella-levy

Rusko Records julkaisee 10.2.2018 Rauno Niemisen ensimmäisen soololevyn, Sarvella.  Levyllä soittaa pukinsarvia ja lulletteja Rauno Nieminen yhdessä Rusko Trion, Ethnic Evolution Ensemplen, JoHi-duon ja Verden kanssa.

Levyn yhteisenä tekijänä on Niemisen soittamat sarvi-soittimet, rummut ja bassokitarat. Suomessa on ollut rikas puhallinsoitinkultturi ja yksi yleisemmistä puhaltimista on ollut pukinsarvesta tai puusta valmistettu sarvi, eli lulletti. Niemisen paimenen ura alkoi kotitilan lehmien kanssa jo 1960-luvulla, mutta sarvien soittaminen vasta 1970-luvun lopulla, kun lehmät oli pantu jo pakettiin. Kiinnostus vanhaan suomalaiseen musiikkikulttuuriin johti puhaltimien rakentamiseen ja soittamiseen. Nieminen on soittanut sarvea monissa kokoonpanoissa: Primitiivisen musiikin orkesteri,  The World Mänkeri orkesteri, Köyhät Ritarit& Primo, Fedja Happo, Sekaantuu ja Verde. Nieminen opetti puhaltimien soittoa  Sibelius Akatemian kansanmusiikkiosastolla 1980-luvun loppupuolella ja rakentamisen ja huollon opetus jatkuu vieläkin.  Nieminen on opettanut sarvien rakentamista ja tehnyt lähes sata sarvea. Vanhan suomalaisen puhallinkulttuurin uudellentulemiseen on vaikuttanut Niemisen työ soittimien rakentajana, soittajana, opettajana ja tutkijana. Työn alla on nuottikirja ”Suomen ja Karjalan torvi- ja pillisävelmät”. Kirjan toinen kirjoittaja on  emeritus professori Timo Leisiö.

                                      

Styrbjörn Bergelt ja Rauno Nieminen G. A. Gotlundin muistomerkillä, Juvalla.

Sarvella muusikot

Sarvella levylle Nieminen on saanut mukaan suomalaisia huippumuusikoita. Hämäläispaimenen ja urbaanien citymusikoiden kohtaamisesta on syntynyt erikoinen sarvisoppa.

Vanhin äänite levyllä on Paroni Paakkunaisen luotsaaman Ethnic Evolution Ensemble: Paakkunaisen (saxofonit, huilut) lisäksi soittiavat Jartsa Karvonen (rummut), Reino Laine (rummut), Jarmo Savolainen (koskettimet), Erik Siikasaari (basso) ja Rauno Nieminen (sarvet, jouhikko, kantele, nares-juh ja noitarumpu). Kokoonpano teki vuona 1987 demonauhan ja tunnin ohjelman Yleisradiolle. Radio  on hukannut äänitteen, mutta demonauha on säilynyt.

Vuonna 1916 Rusko Trio, Jan-Olof Strandberg (bassot), Köpi Toivonen (lyömäsoittimet) ja Rauno Nieminen (sarvet) äänitti kuusi raitaa levylle. Levyllä on myös kaksi duoa: YoHi- duo Jouko Kyhälän kanssa  ja Verde-duo Mika Rintalan kanssa.

                 Ethnic Evolution Ensemble

  Verde

Sarvimusiikki

Pukinsarvi on yleisin paimenten käyttämä lurittelusoitin.  Carl Aksel Gottlund kirjoitti sarvisävelmistä:  ”Hyö ovat nopeemmin loilotuksinna laulettavia, tahi kuin hujahuttelemuksia mehässä, annettu sarvella karjallen, Karhuja kajottaakseen, ja korpiin kaikuttaakseen; vaan ei että niillä muka  miellyttää miehen mieltä. Kuitenkin ovat hyö meistä varsin suloiset ja rakkaat, sillä hyö muistuttaavat meitä meijän nuoruuen iästämme ja meijän koti-majoistamme, hyö juohuttaavat meijän mieleemme niitä aikoja jollon meluisimme kotimehissämme, ja jolloin heissä kuulimme maankylän tyttölöihen soittavan sarvillansa, karjan kellon kaikattavan, ja korvissa koiran haukkuavan. ”

Otava eli suomalaisia huvituksia. 1. osa, 1831

Musiikkia lehmille ja susille

Sarvet olivat paimenten käyttämiä signaalivälineitä, joilla oli monta erilaista käyttötarkoitusta, petojen pelottelemisesta luritteluun.  Timo Leisiön tutkimuksessa Suomen ja Karjalan vanhakantaiset torvi- ja pillisoittimet, on mukana 269 sarvea, joiden alueellinen jakautuma, mitat ja asteikot on esitetty selkeillä taulukoilla. Tutkimuksen mukaan pukinsarvessa on ollut yleisimmin neljä sormiaukkoa, jolloin soittimesta on saatu viisi ääntä. Neliaukkoisista pukinsarvista on löytynyt 64 museotietoa ja näiden sarvien sävelasteikon laaajuus vaihtelee pienen terssin ja puhtaan kvintin välillä. Museoissa säilyneissä sadassakahdessa soittokuntoisessa sarvessa on 28 erilaista asteikkoa. Yleisin asteikko on c, des, d, es, f  ja toisella sijalla on asteikko c, d, es, f, g.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lehmäpoikia ja tyttöjä paimenessa 1960-luvulla Vilppulassa

Pukinsarvi

Pukinsarven rakentamisessa sarven hankkiminen on vaikein vaihe. ”Kaikissa EU:n jäsenmaissa on lokakuun alusta lähtien pitänyt hävittää teurasnautojen ja lampaiden aivot, selkäydin ja silmät polttamalla tai hautaamalla, eikä niitä ole enää saanut käyttää elintarvikkeeksi, rehuksi tai lannoitteeksi. Tiukkalinjaisen päätöksen taustalla on pelko nautojen BSE-taudin ja lampaiden ja vuohien scrapie-taudin leviämisestä elintarvikeketjussa. Kumpaakaan tautia ei ole koskaan tavattu suomalaiseläimissä, ja teurastamoteollisuus pitääkin EU:n turvatoimia ylimitoitettuina. Lisäksi Euroopan komission riskimateriaaliksi määrittelemät sisäelimet eivät Suomessa ole tähänkään saakka päätyneet elintarvikeketjuun, vaan ne on käytetty turkiseläinten rehuksi. Suomen kantana on, että BSE:n takia määrätyt varotoimet ovat turhan ankarat maassa, jossa tautia ei ole koskaan esiintynyt.” (Ilta-Sanomat 13.10.2000)

Lulletti

Puusta rakennettuja sarvia on rakennustavan mukaan jaoteltuna kahta lajia, ehytputkinen puusarvi ja halkaistusta puusta valmistettu lulletti. Ehytputkiseen sarveen on tehty reikä poraamalla puun molemmista päistä. Porausta on laajennettu toisesta päästä jollakin puutyökalulla tai polttamalla.

Halkaisumenetelmässä reikä saadaan halkaisemalla puu kahtia ja kovertamalla puolikkaisiin urat. Kun koverretut puut liitetään yhteen tuohisiisnalla, saadaan ehyt putki. Soittimen  toiminnan kannalta on yhdentekevää millä tekniikalla reikä on tehty. Tärkeätä on putken muoto, koko ja mitoitus.

Museoissa on säilynyt kolme lullettia ja kuusi puusarvea. Leisiö 1983, 387-394. Lulletti on rakentamisen kannalta helpompi, kuin ehytputkinen puusarvi. Lulletissa on helpompi saada oikeankokoinen ja muotoinen reikä soittimeen.

Museoissa säilyneiden lullettien ja puusarvien pituus on vaihdellut 250-350 millimetrin välillä. Mikäli lulletin mitta on 330-360 mm tuntumassa tulee perusääni g1:n paikkeille. Vaikka Liisa Pessin lulletin perusääni on ollut as1, niin sävelmät on nuotinnettu g-duuriin tai -molliin. Tosin ei ole tiedossa soittiko Pessi sävelmät lulletilla vai pukinsarvella. Pessin pukinsarvesta ei ole muuta tietoa, kuin valokuva. Lulletissa voi sävelkorkeutta muuttaa paitsi sormiaukoilla, niin myös ansatsilla. Samasta soittimesta saa  erilaisia asteikkoja samoilla sormituksilla.  Väisänen on huomioinut nuotinnuksissaan terssin vaihtelun seuraavasti: jos etumerkki on oikeinpäin (b) on kyseessä puhdas molliterssi, jos etumerkki on väärinpäin (d) on sävel pienen ja suuren terssin välimailla.

Jouhikko-The Bowed Lyre book new edition! 12.10.2017

Jouhikko– The Bowed Lyre- Kirja+ CD

2. korjattu painos

Rauno Niemisen julkaisuja 2, ISBN 978-952-68365-2-2

Sibelius-Akatemian kansanmusiikkijulkaisuja 28,  ISSN 2242-8054

Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja 61, ISSN 0355-9270

Hinta 42,00 EUR

Jouhikko– The Bowed Lyre -kirjan ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 2007. Kirja myytiin loppuun kuudessa kuukaudessa. Jouhikkokirjan uusi korjattu 2. painos ilmestyy 12.10.2017.  Kirjassa on uusi englanninkielinen käännös ja nuotinnokset on toimitettu uuteen soittajalle helppolukuiseen muotoon.

Kirjan liitteenä on CD-levy, jossa on kaikki alkuperäiset jouhikkoäänitteet.

Lyyraa alettiin soittaa Euroopassa jousella jo keskiajalla. Tietoja näppäiltävistä ja jousella soitettavista lyyrista löytyy Itämeren alueelta. Soitin säilyi käytössä Virossa ja Itä-Suomessa aina 1900-luvun alkuun.

Tähän kirjaan on koottu kaikki tiedossa olevat jouhikkonuotinnokset, joita on yhteensä 98 sävelmästä. Ne on kerätty Viron mantereelta ja saaristosta sekä Savosta ja Karjalasta. Kirjan liitteenä ovat myös alkuperäiset fonografi- ja parlografilieriöille sekä arkistolevylle tallennetut jouhikkosävelmät. Tarjolla on ainutlaatuinen tilaisuus kuulla seitsemää jouhikonsoittajaa sadan vuoden takaa 46 äänitteellä. Kirjassa on tietoja jouhikon historiasta, soittajista ja soittotyyleistä sekä soitto-ohjeet. Lisäksi kirjassa on jouhikon käyttö- ja huolto-ohjeet sekä tietoa jouhikonsoiton nykyisestä käytännöstä.

 

Jouhikko– The Bowed Lyre- book+ CD

2nd revised edition

© Rauno Nieminen, 2017

Rauno Nieminen Publications 2, ISBN 978-952-68365-2-2

Sibelius Academy Folk Music Publications 28, ISSN 2242-8054

Finnish Folk Music Institute Publications 61, ISSN 0355–9270

Price 42,00 EUR

The first edition of Jouhikko – The Bowed Lyre was published in year 2007.

New  second revised edition will be published on the 12.10.2017.

There are new English translation and new transcriptions layout.

The lyre was played with a bow in Europe as early as the Middle Ages. In the area around the Baltic Sea, there is historical evidence of both bowed and plucked lyres. In Estonia and Eastern Finland the bowed lyre survived into the 20th century.

This book contains 98 tunes transcribed by music collectors on the Estonian mainland and islands, as well as in the Finnish provinces of Savo and Karelia. They are complemented by a CD of 46 bowed lyre tunes originally recorded on phonograph and parlograph cylinders, or direct-to-disc. These recordings   give us a unique opportunity to listen to the performances of seven traditional players from as long as a hundred years ago.  The book provides information on the history of the bowed lyre, musicians and their playing styles. It also offers an introduction to playing technique, advice on maintenance of the instrument and an overview of its contemporary use.

Minkä arvoinen kantele on?

”Ostin kirpputorilta Paul Salmisen kanteleen joka maksoi 150 euroa. Haluaisin tietää minkä arvoinen kantele on?”  Oikea vastaus on tietenkin 150 Euroa.  Soittimen hintahan oli juuri määritelty vapailla markkinoilla kysynnän, tarjonnan ja kapitalistisen markkinatalouden lainalaisuuksien mukaisesti.

Paul Salmisen kantele numero 3B

Oikea kysymyshän olisi tietysti ollut, että onkohan tämä arvokkaampi kuin mitä maksoin siitä, eli tuliko tehtyä niin sanotusti hyvät kaupat. Tällaisia puhelinsoittoja tulee soitinrakentajalle vuosittain monia. 

Soittimen tunnistaminen

Soittimen alkuperän, iän, valmistajan ja käyvän rahallisen arvon määrittäminen kuuluu soitinrakentajan ammattitaitoon. Usein soittimen rahallista arvoa kysyvät vakuutusyhtiöt kun rikkoutuneesta soittimesta on maksettava korvaus asiakkaalle, tai se on korjattava. Soitinten tunnistaminen on kokemusperäistä aistihavainnoilla tehtävää työtä. Soittimen tunnistaminen vaatii vuosikymmenien kokemuksen. Työn tekijän on tunnettava esimerkiksi kaikki suomalaiset kanteleenrakentajat vähintään 1800-luvulta asti. Hyvä olisi tuntea myös kyseisen rakentajan kaikki kantelemallit, hänen käyttämänsä materiaalit, rakennustekniikat, pintakäsittely, numerointi, viritystapit, kielisolmut, logot jne. Jos soittimesta on hävinnyt rakentajan nimi ja muut tyypilliset selkeät tunnusmerkit, tunnistaminen vaikeutuu huomattavasti. Edellisen perusteella on selvää, että tunnistamista ei voi tehdä puhelimessa, vaan potilas on nähtävä ”elävänä”. On myös tunnettava kantelekauppaa, ja –markkinoita, kanteleen kerääjiä ja kaikkea bisnestä josta voi saada tietoja eri yhteyksissä myynnissä olevien kanteleiden hintatasosta.

Soittimen arvoon vaikuttavia tekijöitä

Soittimen rahallinen arvo määritellään kun soitin myydään. Kun myyjä ja ostaja pääsevät sopimukseen hinnasta, kauppa syntyy ja soittimen senhetkinen arvo on muutettu rahaksi. Soittimella on myös muita arvoja, jotka eivät konkretisoidu niin täsmällisesti kuin myyntitapauksessa. Erilaisten antiikki-ohjelmien yleistyessä televisiossa Suomen kirpputoreistakin on tullut antiikkiliikkeitä ja asiantuntijoille voi viedä vanhan kalunsa arvioitavaksi. Kyseenalaistamatta arvioitsijan ammattitaitoa, esineen arvioitu rahallinen arvo on kuitenkin kuin veteen piirretty viiva. Ikaalisten kirpputorilla Iittalan haljenneesta tuikusta pyydettiin neljä euroa kalliimpi hinta kuin mitä uusi vastaava maksaa kaupassa. Se ei ole hullu joka paljon pyytää, vaan se joka maksaa.

Käyttöarvo

Kun soittimen arvoa määritellään, on ensimmäinen kysymys, onko soitin sellainen että sitä voi käyttää työvälineenä musiikin teossa. Tai kuinka kalliin korjauksen jälkeen soitin voisi olla soittokunnossa? Kun tuon 150 euron soittimen kansihalkeamat on korjattu, koneisto on purettu ja trimmattu, kielet ja viritystapit vaihdettu, sammutuslauta uusittu ja hankittu sille ajanmukainen kuljetuskotelo, voi korjauksen hinta olla jo matkakuluineen 1000-2000 euroa. Kun tiedetään vanhojen Salmisen  suur- eli harppukanteleiden heikkoudet, viat ja epätasainen laatu, ei ole mitään takeita että soittimesta tulisi korjattunakaan sellainen, että nykykoneistokanteleiden soittajat niitä välttämättä kovin kiihkeästi himoitsevat. Toisaalta taas hyvissä Salmisissa on juuri se oikea ainutlaatuinen sointi jota monet kaiholla muistelevat? Kun aloin kiinnostua kanteleensoitosta 1970-luvulla, käytettiin Salmisen koneistolla varustetusta kanteleesta nimitystä ”koneistokantele”. Nykyisin puhutaan konserttikanteleista.

Jos haluaa ostaa käytetyn kanteleen on varauduttava maksamaan myös sen mahdollisesta korjauksesta. Ensiksi on selvitettävä soittimen ja korjauksen hinta. Mikäli soittimen hinta korjauksineen nousee korkeammaksi kuin uusi vastaava soitin, päätyisin itse mieluummin ostamaan uuden kanteleen. Jos soitinta voidaan käyttää siihen tarkoitukseen mihin se on tehty on sillä käyttöarvoa. Vanhoissa kanteleissa on kuitenkin muitakin arvoja, esimerkiksi ”tunnearvo”.

Tunnearvo

Soittimella voi olla tunnearvoa, jonka  muuttaminen rahaksi on mahdoton tehtävä. Jokainen määrittelee itse omat tuntonsa. Usein tällainen tunnearvolla ladattu kantele halutaan kuitenkin korjauttaa soittokuntoon. Jos kantele on mummovainaan vanha, suvussa satoja vuosia talon vintillä säilytetty arvosoitin, se on korjattava hinnalla millä hyvänsä. Kun soitinkorjaaja sitten tekee hinta-arvion, jonka loppusumma on 500-1000 euron paikkeilla, alkaa kanteleen arvo putoamaan: ”Ei siihen nyt niin kallista remonttia voi tehdä kun ei sillä kukaan soittakkaan. Mitä sellainen remontti maksaisi, että se näyttäisi hyvältä seinällä?” Tällaisissa tapauksissa määritelläänkin mummon arvo, eikä kanteleen.

Soitinkorjaus ei ole aivan halpaa lystiä sekään. Korjauksesta aiheutuu matkakuluja, korjaaja voi ottaa korjausarvioinnista maksun jos soitinta ei korjata. Jos soitin kuitenkin korjataan, korjausarvio sisällytetään usein hintaan. Korjauksia tehdään pääasiassa kahdella hinnoittelulla. Korjaaja tekee asiakkaalle tarjouksen korjauksesta tai laskuttaa niin monta tuntia kuin korjaukseen menee lisättynä käytettyjen materiaalien, kielien, tappien jne. hinnalla.  Ensimmäinen tapa on asiakkaalle yleensä edullisempi jos korjauksen aikana ilmenee vielä uusia vikoja jotka tulevat esiin vasta korjaustapahtumassa, kärsii tappion tarjouksen tekijä, tai asiasta neuvotellaan asiakkaan kanssa ja sovitaan uusi hinta.

Tuntiveloituksessa vai lisätään lisätyöstä aiheutuneet tunnit loppusummaan ja artisti maksaa. Soitinkorjaajien tuntivelotus on Suomessa 45-60 euron luokkaa. Kahdeksan tunnin päivälle kertyy hintaa 400-500 euroa ja mahdolliset materiaalikulut päälle. Yhdessä päivässä ehtii esimerkiksi vaihtaa 36 kieliseen kanteleeseen kielet, tehdä säädöt ja virittää soitin. Kansihalkeamat vievät toisen päivän, pintakäsittely kolmannen jne. Edellisen perusteella on selvää, että korjausarviota ei voi tehdä puhelimessa, vaan potilas on nähtävä luonnossa.

Sain itse kaksi vuotta sitten lahjoituksena Kolhon kanteletehtaan valmistaman Salmisen koneistokanteleen numero numero 92. Urho Järvenpää on maksanut Salmiselle soittimen työllään, mutta hintaa ei ole mainittu. Kantele on valmistunut 16.9.1946.

Kantele oli ollut lähes 60 vuotta soittamattomana.  Soitin oli hyväkuntoinen ja kaunisääninen. Pekka Lovikka huolsi ja sääti koneiston. Huolto maksoin uuden kotelon kanssa noin 600 euroa. Oman kylän kanteletehtaalla tehdyllä kanteleella on minulle tietenkin mittamaton tunnearvo, jota ei voi rahalla mitata. Soitin ei ole myynnissä ja sen rahallista arvoa tuskin tarvitsee koskaan selvittää. Aion testamentata soittimen jollekin museolle.

Päivän hinta

Päivän hinta on soittimen hinta sinä päivänä kun se on ostettu.  Gibson F-5 mandoliini maksoi soitinkaupassa vuonna 1924 50 dollaria. Uuden Gibson F5 -mandoliinin hinta on tällä hetkellä 16 299 dollaria. Välissä on muutama talouslama, maailmansota, pankkikriisi, osakekupla ja inflaatio. Hinta on jotenkin vertailukelpoinen, jos valmistaja on sama. Salmisen koneistokannelta ei voi tietenkään verrata nykyisten kanteleenrakentajien koneistokanteleisiin, joiden hinta on noin 5000–6000 euron paikkeilla tällä hetkellä ja jotka soittiminakin ovat aivan erilaisia.

Vakuutusarvo

Vakuutusarvo on se rahasumma josta soitin on vakuutettu. Soittimen voi vakuuttaa mistä summasta vain jos rahat riittävät. Vakuutusmaksukin nouse samassa suhteessa kuin vakuutettava summa. Esimerkiksi Suomessa 1994 vuonna vieraillut unkarilainen viulisti oli vakuuttanut Stradivari-viulunsa 46 miljoonasta markasta. Vakuutussopimuksesta kannattaa lukea pienellä kirjoitetut tekstit. Vakuutuskäytännöissä ja etenkin korvauksissa on suuria eroja.

Keräilyarvo

Jos soitin on harvinainen ja keräilijät haluavat niitä kokoelmiinsa, soittimen arvo määräytyy usein saatavuuden mukaan. Mark Twain sanoi jo 1800-luvulla, että: “Maata kannattaa ostaa, sillä sen valmistus on lopetettu”. Salminen ei ole valmistanut koneistokanteleita  kohta puoleen vuosisataan. Uusia Salmisia ei siis valmistu. Toisaalta ei Suomessa ole rikkaita keräilijöitä, jotka olisivat nostaneet kanteleiden hinnat kymmeniin miljooniin euroihin, kuten on käynyt vanhojen italialaisten viulujen ja kuvataiteen kohdalla. Claude Monet’n maalaus Dans la Prairie myytiin Christiesin huutokaupassa Lontoossa yli 12 miljoonalla eurolla helmikuun alussa vuonna 2009. Summalla olisi saanut myös kaksituhatta uutta koneistokannelta. Niistä olisi tullut peräkkäin aseteltuna noin kahden kilometrin mittainen jono. Samalla rahalla olisi saatu Lohja–Muurla välille vain kilometri moottoritietä.

Historiallinen arvo

Suomessa kanteleen asema kansallissoittimena ei ole konkretisoitunut kanteleen historiaan kohdistuvana tutkimuksena. Kanteleita kerättiin museoihin 1800-1900-lukujen vaihteessa kansallistunteen innoittamana ja siellä ne ovat edelleenkin odottamassa tutkijoitaan. Paitsi että 1900-luvun jälkipuoliskon ja 2000-luvun kanteleet eivät ole päässeet vielä museoihin. Erkki Ala-Könni lienee ollut viimeinen keräilijä joka kartutti merkittävästi museoiden kantelekokoelmia.

Museoihin kerättyjen kanteleiden avulla voidaan tutkia minkälainen kantele on ollut 1700-luvulla, 1800-luvulla jne. Että tämä olisi mahdollista on kantele säilytettävä senhetkisessä kunnossa kun se on museoon saatu. Valitettavasti 1900-luvun alussa Suomen Kansallismuseon kanteleisiin uusittiin paljon kieliä ja viritystappeja ja konservointipäiväkirjoista ei löydy tietoja minkälaiset olivat alkuperäiset kielet. Kielienvaihtoa tapahtui vielä 1950-luvullakin, kun Martti Pokela soitti museon kokoelmissa olevilla soittimilla konsertin. Nykyisin museosoittimia ei pyritä konservoimaan soittokuntoisiksi, vaan soittimesta rakennetaan kopio, jos halutaan kokeilla sen soittamista. Näin alkuperäiset soittimet säilyvät siinä kunnossa kun ne on museoon saatu.

Historiallisia kanteleita  divarista

Sain Hannu Sahalta tutkittavaksi kaksi viisikielistä kannelta, jotka Hannu ja hänen helsinkiläinen vuokraisäntänsä olivat löytäneet markka-aikaan Helsingin divareista. Kanteleet olivat maksaneet 20-30 markkaa. Kanteleiden tunnistaminen oli helppoa, koska kummassakin soittimessa on valmistajan nimet. Toisen kanteleen tekijä on Teodor Repo (1886–1962), aikaisemmalta nimeltään Feodor Nikitin Safronoff, joka tunnettiin Suomessa A. O. Väisäsen antamalla nimellä ”Teppo” (Teodor kuulosti liian ryssältä Väisäsen korvaan). Teodor Repo muutti Suomen Suurruhtinaskuntaan vuonna 1911 Inkeristä, Venäjältä, ja rakensi ja soitti kanteleita ja paimensoittimia.

Revon viisikielinen on inkeriläistä mallia. Ponnen rakenne poikkeaa suomalaisesta kantelemallista. Soittimen koppa on yhdestä puusta veistetty ja siihen on liimattu erillinen kansi ja ponne yläosa. Kansi on liimauksen lisäksi naulattu noin 20 puunaulalla sivuihin kiinni. Kansi on vahvuudeltaan 3-5 mm. Mänty on rakennuspuuna myös viritystapeissa ja koko soittimessa. Soitin on petsattu ja lakattu ruskeaksi. Kielien paksuus on pidemmästä lyhyempään 0,40 mm 0,30mm, 0,30mm ja 0,30mm. Varras on 70 mm pyöröterästä. Sekä varras, että kielet ovat paksussa ruosteessa. Soittimesta on katkennut lyhimmän kielen viritystappi. Soittimen mitat ovat: pituus 526 mm, leveys 108 mm ja korkeus 68,5 mm. Soittimen paino on 5 11 gramma.

Teodor Revon ja Antero Vornasen rakentamat kanteleet

Toinen divarikantele on Antero Vornasen (1889-1937) valmistama. Kanteleen sisäpuolella sivussa on paperilappu jossa lukee:

Malli v:lta 1770,   Valmist. Antero Vornanen, Varpakylä, Suojärvi, Valmistettu 193?

Antero sai käsityönopettajan koulutuksen Mäkisen ammattikoulussa Sortavalassa.  Hän toimi käsityönopettajana Soanlahden maanmieskoulussa ja kiertävänä käsityönopettajana Itä-Karjalan ja Liperin maamieskoulussa. Vuonna 1921 Vornanen siirtyi Sortavalaan, Helylän tehtaiden kokoonpano-osaston mestariksi ja sieltä Joensuuhun Utran lauttayhdistyksen palvelukseen. Joensuusta hän muutti Suojärvelle ostettuaan sisarensa perheeltä sekatavarakaupan. Suojärvelle hän perusti puuverstaan ja korjauspajan ja alkoi rakentaa kanteleita suuremmassa mittakaavassa. Vornanen oli rakentanut jo opettajavuosinaan kymmenittäin kanteleita. Kanteleiden rakentamisessa Vornanen oli saanut oppia isältään Hilipalta.

  Kyseinen kantele ei ole Vornasen oma malli, vaan kopio haapaveteläisestä Rantosen kanteleesta, joka on esitelty Kantelelehden numerossa 2/2008. Paperilapussa vuosiluvun viimeinen numero on epäselvä, mutta voisi olla 5–7. Vornanen on tavannut Antti Rantosen ilmeisesti yhteisellä soittokeikalla vuonna 1935 ja piirtänyt kantelemallin hyvin tarkasti. Vornasen kantele on rakennettu yhdestä hongan palasta ja siinä on koivuiset viritystapit. Soitimen kannessa pohjapuolella näkyy poran keskipiikin jättämiä jälkiä. Pohjapuolelle on porattu aluksi reikiä poralla suuremman puumäärän poistamiseksi ja työstöä on jatkettu veistoraudalla. Soitin on saanut ilmeisesti patinoitua luonnollisesti. Kaikki kielet ovat 0,35mm teräslankaa. Varras on 65 mm pyöröterästä. Soittimen mitat ovat: pituus 527 mm, leveys 120 mm ja korkeus 47 mm. Soittimen paino on 312 gramma.

Antero Vornanen rakentamassa 5-kielisiä kanteleita kantelepajassaan Suojärvellä. Apuna on hänen poikansa Osmo Tapio. Kuva: Hilkka Pyykkönen.

Minkä arvoinen se sitten on?

Kanteleen arvon voi määritellä monella tavalla. Edellisessä tekstissä on esitelty rahallisesti, tunnearvoltaan ja historialliselta arvoltaan korvaamattomia tapauksia. Salmisen koneistokanteleita on koko maailmassa vain noin sata kappaletta ja niistäkin Kolhossa tehtyjä vain kolme. Vornasen ja Revon kanteleet ovat vielä harvinaisempia ja historiallisesti arvokkaita kanteletutkimukselle. Niitä ei mielestäni pitäisi korjata, vaan laittaa museoon. 1900-luvun alun jälkeen soitinten kerääminen on ollut pääasiassa yksityisten kerääjien varassa. Kerääjien vastuu soittimien historiallisen arvon säilyttäjänä on tärkeätä.  Valitettavasti tätä ei aina ymmärretä, vaan melko usein soittimet halutaan korjata soittokuntoon, jolloin niistä voi kadota jotain ainutlaatuista tietoa.  Kun yksityishenkilö ostaa kirpputorilta kanteleen, hän saa toki tehdä soittimella mitä haluaa. Monet kanteleenkorjaajat ovat tiedostaneet tämän ongelman ja ovat tehneet muistiinpanoja asiakkaiden historiallisesti arvokkaisiin soittimiin tehdyistä korjaustoimenpiteistään. Mutta kun museotkaan eivät rakenna soittimia, niin ei soitinrakentajakaan voi toimia soitinmuseona. Suomen pääkaupungista puuttuu musiikkimuseo, jonka hommia tämäkin asia voisi olla. Vieläköhän siihen Töölönlahden monttuun sellainen mahtuisi? Eikä tämä arvokysymyskään ratkennut. Tarttis nähdä soitin. Ei sitä puhelimessa voi arvioida.

Kirpputoreilta kannattaa kuitenkin kerätä vanhat kanteleet ja harput poiskuleksimasta jos ne edullisesti saa. Suomessa ei onneksi ole vielä vanhojen kanteleiden markkinat ylikuumenneet, eli rahallisesti hommassa ei pääse rikastumaan.  Vanha kantele on aina vanha ja useammassa tapauksessa siitä ei saa enää käyttösoitinta. Suositeltava tapa on lahjoittaa kantele lähimpään museoon jonka jälkeen se on asiantuntevissa käsissä. Vielä suositeltavampaa on lahjoittaa kantele Suomen Kantelemuseoon, jossa soitin tulee melkoisella varmuudella näyttelyyn ja kaikkien ihmeteltäväksi. Suomen Kantelemuseo sijaitsee Keski-Palokassa ja sen avajaisia vietetiin 27.2.2009.

Lähteet:

Rauno, Malviniemi (1996) Iro-neidon pojat. Vornasten suvun runonlaulajat ja kanteleensoittajat. Vornasen  Sukuseura

Jukka, Louhivuori Rauno, Nieminen (1987) Paimenen säveliä. Teppo Revon paimensoittusävelmiä. SKS:n toimituksia 453. Helsinki.