”Ostin kirpputorilta Paul Salmisen kanteleen joka maksoi 150 euroa. Haluaisin tietää minkä arvoinen kantele on?” Oikea vastaus on tietenkin 150 Euroa. Soittimen hintahan oli juuri määritelty vapailla markkinoilla kysynnän, tarjonnan ja kapitalistisen markkinatalouden lainalaisuuksien mukaisesti.
Oikea kysymyshän olisi tietysti ollut, että onkohan tämä arvokkaampi kuin mitä maksoin siitä, eli tuliko tehtyä niin sanotusti hyvät kaupat. Tällaisia puhelinsoittoja tulee soitinrakentajalle vuosittain monia.
Soittimen tunnistaminen
Soittimen alkuperän, iän, valmistajan ja käyvän rahallisen arvon määrittäminen kuuluu soitinrakentajan ammattitaitoon. Usein soittimen rahallista arvoa kysyvät vakuutusyhtiöt kun rikkoutuneesta soittimesta on maksettava korvaus asiakkaalle, tai se on korjattava. Soitinten tunnistaminen on kokemusperäistä aistihavainnoilla tehtävää työtä. Soittimen tunnistaminen vaatii vuosikymmenien kokemuksen. Työn tekijän on tunnettava esimerkiksi kaikki suomalaiset kanteleenrakentajat vähintään 1800-luvulta asti. Hyvä olisi tuntea myös kyseisen rakentajan kaikki kantelemallit, hänen käyttämänsä materiaalit, rakennustekniikat, pintakäsittely, numerointi, viritystapit, kielisolmut, logot jne. Jos soittimesta on hävinnyt rakentajan nimi ja muut tyypilliset selkeät tunnusmerkit, tunnistaminen vaikeutuu huomattavasti. Edellisen perusteella on selvää, että tunnistamista ei voi tehdä puhelimessa, vaan potilas on nähtävä ”elävänä”. On myös tunnettava kantelekauppaa, ja –markkinoita, kanteleen kerääjiä ja kaikkea bisnestä josta voi saada tietoja eri yhteyksissä myynnissä olevien kanteleiden hintatasosta.
Soittimen arvoon vaikuttavia tekijöitä
Soittimen rahallinen arvo määritellään kun soitin myydään. Kun myyjä ja ostaja pääsevät sopimukseen hinnasta, kauppa syntyy ja soittimen senhetkinen arvo on muutettu rahaksi. Soittimella on myös muita arvoja, jotka eivät konkretisoidu niin täsmällisesti kuin myyntitapauksessa. Erilaisten antiikki-ohjelmien yleistyessä televisiossa Suomen kirpputoreistakin on tullut antiikkiliikkeitä ja asiantuntijoille voi viedä vanhan kalunsa arvioitavaksi. Kyseenalaistamatta arvioitsijan ammattitaitoa, esineen arvioitu rahallinen arvo on kuitenkin kuin veteen piirretty viiva. Ikaalisten kirpputorilla Iittalan haljenneesta tuikusta pyydettiin neljä euroa kalliimpi hinta kuin mitä uusi vastaava maksaa kaupassa. Se ei ole hullu joka paljon pyytää, vaan se joka maksaa.
Käyttöarvo
Kun soittimen arvoa määritellään, on ensimmäinen kysymys, onko soitin sellainen että sitä voi käyttää työvälineenä musiikin teossa. Tai kuinka kalliin korjauksen jälkeen soitin voisi olla soittokunnossa? Kun tuon 150 euron soittimen kansihalkeamat on korjattu, koneisto on purettu ja trimmattu, kielet ja viritystapit vaihdettu, sammutuslauta uusittu ja hankittu sille ajanmukainen kuljetuskotelo, voi korjauksen hinta olla jo matkakuluineen 1000-2000 euroa. Kun tiedetään vanhojen Salmisen suur- eli harppukanteleiden heikkoudet, viat ja epätasainen laatu, ei ole mitään takeita että soittimesta tulisi korjattunakaan sellainen, että nykykoneistokanteleiden soittajat niitä välttämättä kovin kiihkeästi himoitsevat. Toisaalta taas hyvissä Salmisissa on juuri se oikea ainutlaatuinen sointi jota monet kaiholla muistelevat? Kun aloin kiinnostua kanteleensoitosta 1970-luvulla, käytettiin Salmisen koneistolla varustetusta kanteleesta nimitystä ”koneistokantele”. Nykyisin puhutaan konserttikanteleista.
Jos haluaa ostaa käytetyn kanteleen on varauduttava maksamaan myös sen mahdollisesta korjauksesta. Ensiksi on selvitettävä soittimen ja korjauksen hinta. Mikäli soittimen hinta korjauksineen nousee korkeammaksi kuin uusi vastaava soitin, päätyisin itse mieluummin ostamaan uuden kanteleen. Jos soitinta voidaan käyttää siihen tarkoitukseen mihin se on tehty on sillä käyttöarvoa. Vanhoissa kanteleissa on kuitenkin muitakin arvoja, esimerkiksi ”tunnearvo”.
Tunnearvo
Soittimella voi olla tunnearvoa, jonka muuttaminen rahaksi on mahdoton tehtävä. Jokainen määrittelee itse omat tuntonsa. Usein tällainen tunnearvolla ladattu kantele halutaan kuitenkin korjauttaa soittokuntoon. Jos kantele on mummovainaan vanha, suvussa satoja vuosia talon vintillä säilytetty arvosoitin, se on korjattava hinnalla millä hyvänsä. Kun soitinkorjaaja sitten tekee hinta-arvion, jonka loppusumma on 500-1000 euron paikkeilla, alkaa kanteleen arvo putoamaan: ”Ei siihen nyt niin kallista remonttia voi tehdä kun ei sillä kukaan soittakkaan. Mitä sellainen remontti maksaisi, että se näyttäisi hyvältä seinällä?” Tällaisissa tapauksissa määritelläänkin mummon arvo, eikä kanteleen.
Soitinkorjaus ei ole aivan halpaa lystiä sekään. Korjauksesta aiheutuu matkakuluja, korjaaja voi ottaa korjausarvioinnista maksun jos soitinta ei korjata. Jos soitin kuitenkin korjataan, korjausarvio sisällytetään usein hintaan. Korjauksia tehdään pääasiassa kahdella hinnoittelulla. Korjaaja tekee asiakkaalle tarjouksen korjauksesta tai laskuttaa niin monta tuntia kuin korjaukseen menee lisättynä käytettyjen materiaalien, kielien, tappien jne. hinnalla. Ensimmäinen tapa on asiakkaalle yleensä edullisempi jos korjauksen aikana ilmenee vielä uusia vikoja jotka tulevat esiin vasta korjaustapahtumassa, kärsii tappion tarjouksen tekijä, tai asiasta neuvotellaan asiakkaan kanssa ja sovitaan uusi hinta.
Tuntiveloituksessa vai lisätään lisätyöstä aiheutuneet tunnit loppusummaan ja artisti maksaa. Soitinkorjaajien tuntivelotus on Suomessa 45-60 euron luokkaa. Kahdeksan tunnin päivälle kertyy hintaa 400-500 euroa ja mahdolliset materiaalikulut päälle. Yhdessä päivässä ehtii esimerkiksi vaihtaa 36 kieliseen kanteleeseen kielet, tehdä säädöt ja virittää soitin. Kansihalkeamat vievät toisen päivän, pintakäsittely kolmannen jne. Edellisen perusteella on selvää, että korjausarviota ei voi tehdä puhelimessa, vaan potilas on nähtävä luonnossa.
Sain itse kaksi vuotta sitten lahjoituksena Kolhon kanteletehtaan valmistaman Salmisen koneistokanteleen numero numero 92. Urho Järvenpää on maksanut Salmiselle soittimen työllään, mutta hintaa ei ole mainittu. Kantele on valmistunut 16.9.1946.
Kantele oli ollut lähes 60 vuotta soittamattomana. Soitin oli hyväkuntoinen ja kaunisääninen. Pekka Lovikka huolsi ja sääti koneiston. Huolto maksoin uuden kotelon kanssa noin 600 euroa. Oman kylän kanteletehtaalla tehdyllä kanteleella on minulle tietenkin mittamaton tunnearvo, jota ei voi rahalla mitata. Soitin ei ole myynnissä ja sen rahallista arvoa tuskin tarvitsee koskaan selvittää. Aion testamentata soittimen jollekin museolle.
Päivän hinta
Päivän hinta on soittimen hinta sinä päivänä kun se on ostettu. Gibson F-5 mandoliini maksoi soitinkaupassa vuonna 1924 50 dollaria. Uuden Gibson F5 -mandoliinin hinta on tällä hetkellä 16 299 dollaria. Välissä on muutama talouslama, maailmansota, pankkikriisi, osakekupla ja inflaatio. Hinta on jotenkin vertailukelpoinen, jos valmistaja on sama. Salmisen koneistokannelta ei voi tietenkään verrata nykyisten kanteleenrakentajien koneistokanteleisiin, joiden hinta on noin 5000–6000 euron paikkeilla tällä hetkellä ja jotka soittiminakin ovat aivan erilaisia.
Vakuutusarvo
Vakuutusarvo on se rahasumma josta soitin on vakuutettu. Soittimen voi vakuuttaa mistä summasta vain jos rahat riittävät. Vakuutusmaksukin nouse samassa suhteessa kuin vakuutettava summa. Esimerkiksi Suomessa 1994 vuonna vieraillut unkarilainen viulisti oli vakuuttanut Stradivari-viulunsa 46 miljoonasta markasta. Vakuutussopimuksesta kannattaa lukea pienellä kirjoitetut tekstit. Vakuutuskäytännöissä ja etenkin korvauksissa on suuria eroja.
Keräilyarvo
Jos soitin on harvinainen ja keräilijät haluavat niitä kokoelmiinsa, soittimen arvo määräytyy usein saatavuuden mukaan. Mark Twain sanoi jo 1800-luvulla, että: “Maata kannattaa ostaa, sillä sen valmistus on lopetettu”. Salminen ei ole valmistanut koneistokanteleita kohta puoleen vuosisataan. Uusia Salmisia ei siis valmistu. Toisaalta ei Suomessa ole rikkaita keräilijöitä, jotka olisivat nostaneet kanteleiden hinnat kymmeniin miljooniin euroihin, kuten on käynyt vanhojen italialaisten viulujen ja kuvataiteen kohdalla. Claude Monet’n maalaus Dans la Prairie myytiin Christiesin huutokaupassa Lontoossa yli 12 miljoonalla eurolla helmikuun alussa vuonna 2009. Summalla olisi saanut myös kaksituhatta uutta koneistokannelta. Niistä olisi tullut peräkkäin aseteltuna noin kahden kilometrin mittainen jono. Samalla rahalla olisi saatu Lohja–Muurla välille vain kilometri moottoritietä.
Historiallinen arvo
Suomessa kanteleen asema kansallissoittimena ei ole konkretisoitunut kanteleen historiaan kohdistuvana tutkimuksena. Kanteleita kerättiin museoihin 1800-1900-lukujen vaihteessa kansallistunteen innoittamana ja siellä ne ovat edelleenkin odottamassa tutkijoitaan. Paitsi että 1900-luvun jälkipuoliskon ja 2000-luvun kanteleet eivät ole päässeet vielä museoihin. Erkki Ala-Könni lienee ollut viimeinen keräilijä joka kartutti merkittävästi museoiden kantelekokoelmia.
Museoihin kerättyjen kanteleiden avulla voidaan tutkia minkälainen kantele on ollut 1700-luvulla, 1800-luvulla jne. Että tämä olisi mahdollista on kantele säilytettävä senhetkisessä kunnossa kun se on museoon saatu. Valitettavasti 1900-luvun alussa Suomen Kansallismuseon kanteleisiin uusittiin paljon kieliä ja viritystappeja ja konservointipäiväkirjoista ei löydy tietoja minkälaiset olivat alkuperäiset kielet. Kielienvaihtoa tapahtui vielä 1950-luvullakin, kun Martti Pokela soitti museon kokoelmissa olevilla soittimilla konsertin. Nykyisin museosoittimia ei pyritä konservoimaan soittokuntoisiksi, vaan soittimesta rakennetaan kopio, jos halutaan kokeilla sen soittamista. Näin alkuperäiset soittimet säilyvät siinä kunnossa kun ne on museoon saatu.
Historiallisia kanteleita divarista
Sain Hannu Sahalta tutkittavaksi kaksi viisikielistä kannelta, jotka Hannu ja hänen helsinkiläinen vuokraisäntänsä olivat löytäneet markka-aikaan Helsingin divareista. Kanteleet olivat maksaneet 20-30 markkaa. Kanteleiden tunnistaminen oli helppoa, koska kummassakin soittimessa on valmistajan nimet. Toisen kanteleen tekijä on Teodor Repo (1886–1962), aikaisemmalta nimeltään Feodor Nikitin Safronoff, joka tunnettiin Suomessa A. O. Väisäsen antamalla nimellä ”Teppo” (Teodor kuulosti liian ryssältä Väisäsen korvaan). Teodor Repo muutti Suomen Suurruhtinaskuntaan vuonna 1911 Inkeristä, Venäjältä, ja rakensi ja soitti kanteleita ja paimensoittimia.
Revon viisikielinen on inkeriläistä mallia. Ponnen rakenne poikkeaa suomalaisesta kantelemallista. Soittimen koppa on yhdestä puusta veistetty ja siihen on liimattu erillinen kansi ja ponne yläosa. Kansi on liimauksen lisäksi naulattu noin 20 puunaulalla sivuihin kiinni. Kansi on vahvuudeltaan 3-5 mm. Mänty on rakennuspuuna myös viritystapeissa ja koko soittimessa. Soitin on petsattu ja lakattu ruskeaksi. Kielien paksuus on pidemmästä lyhyempään 0,40 mm 0,30mm, 0,30mm ja 0,30mm. Varras on 70 mm pyöröterästä. Sekä varras, että kielet ovat paksussa ruosteessa. Soittimesta on katkennut lyhimmän kielen viritystappi. Soittimen mitat ovat: pituus 526 mm, leveys 108 mm ja korkeus 68,5 mm. Soittimen paino on 5 11 gramma.
Teodor Revon ja Antero Vornasen rakentamat kanteleet
Toinen divarikantele on Antero Vornasen (1889-1937) valmistama. Kanteleen sisäpuolella sivussa on paperilappu jossa lukee:
Malli v:lta 1770, Valmist. Antero Vornanen, Varpakylä, Suojärvi, Valmistettu 193?
Antero sai käsityönopettajan koulutuksen Mäkisen ammattikoulussa Sortavalassa. Hän toimi käsityönopettajana Soanlahden maanmieskoulussa ja kiertävänä käsityönopettajana Itä-Karjalan ja Liperin maamieskoulussa. Vuonna 1921 Vornanen siirtyi Sortavalaan, Helylän tehtaiden kokoonpano-osaston mestariksi ja sieltä Joensuuhun Utran lauttayhdistyksen palvelukseen. Joensuusta hän muutti Suojärvelle ostettuaan sisarensa perheeltä sekatavarakaupan. Suojärvelle hän perusti puuverstaan ja korjauspajan ja alkoi rakentaa kanteleita suuremmassa mittakaavassa. Vornanen oli rakentanut jo opettajavuosinaan kymmenittäin kanteleita. Kanteleiden rakentamisessa Vornanen oli saanut oppia isältään Hilipalta.
Kyseinen kantele ei ole Vornasen oma malli, vaan kopio haapaveteläisestä Rantosen kanteleesta, joka on esitelty Kantelelehden numerossa 2/2008. Paperilapussa vuosiluvun viimeinen numero on epäselvä, mutta voisi olla 5–7. Vornanen on tavannut Antti Rantosen ilmeisesti yhteisellä soittokeikalla vuonna 1935 ja piirtänyt kantelemallin hyvin tarkasti. Vornasen kantele on rakennettu yhdestä hongan palasta ja siinä on koivuiset viritystapit. Soitimen kannessa pohjapuolella näkyy poran keskipiikin jättämiä jälkiä. Pohjapuolelle on porattu aluksi reikiä poralla suuremman puumäärän poistamiseksi ja työstöä on jatkettu veistoraudalla. Soitin on saanut ilmeisesti patinoitua luonnollisesti. Kaikki kielet ovat 0,35mm teräslankaa. Varras on 65 mm pyöröterästä. Soittimen mitat ovat: pituus 527 mm, leveys 120 mm ja korkeus 47 mm. Soittimen paino on 312 gramma.
Antero Vornanen rakentamassa 5-kielisiä kanteleita kantelepajassaan Suojärvellä. Apuna on hänen poikansa Osmo Tapio. Kuva: Hilkka Pyykkönen.
Minkä arvoinen se sitten on?
Kanteleen arvon voi määritellä monella tavalla. Edellisessä tekstissä on esitelty rahallisesti, tunnearvoltaan ja historialliselta arvoltaan korvaamattomia tapauksia. Salmisen koneistokanteleita on koko maailmassa vain noin sata kappaletta ja niistäkin Kolhossa tehtyjä vain kolme. Vornasen ja Revon kanteleet ovat vielä harvinaisempia ja historiallisesti arvokkaita kanteletutkimukselle. Niitä ei mielestäni pitäisi korjata, vaan laittaa museoon. 1900-luvun alun jälkeen soitinten kerääminen on ollut pääasiassa yksityisten kerääjien varassa. Kerääjien vastuu soittimien historiallisen arvon säilyttäjänä on tärkeätä. Valitettavasti tätä ei aina ymmärretä, vaan melko usein soittimet halutaan korjata soittokuntoon, jolloin niistä voi kadota jotain ainutlaatuista tietoa. Kun yksityishenkilö ostaa kirpputorilta kanteleen, hän saa toki tehdä soittimella mitä haluaa. Monet kanteleenkorjaajat ovat tiedostaneet tämän ongelman ja ovat tehneet muistiinpanoja asiakkaiden historiallisesti arvokkaisiin soittimiin tehdyistä korjaustoimenpiteistään. Mutta kun museotkaan eivät rakenna soittimia, niin ei soitinrakentajakaan voi toimia soitinmuseona. Suomen pääkaupungista puuttuu musiikkimuseo, jonka hommia tämäkin asia voisi olla. Vieläköhän siihen Töölönlahden monttuun sellainen mahtuisi? Eikä tämä arvokysymyskään ratkennut. Tarttis nähdä soitin. Ei sitä puhelimessa voi arvioida.
Kirpputoreilta kannattaa kuitenkin kerätä vanhat kanteleet ja harput poiskuleksimasta jos ne edullisesti saa. Suomessa ei onneksi ole vielä vanhojen kanteleiden markkinat ylikuumenneet, eli rahallisesti hommassa ei pääse rikastumaan. Vanha kantele on aina vanha ja useammassa tapauksessa siitä ei saa enää käyttösoitinta. Suositeltava tapa on lahjoittaa kantele lähimpään museoon jonka jälkeen se on asiantuntevissa käsissä. Vielä suositeltavampaa on lahjoittaa kantele Suomen Kantelemuseoon, jossa soitin tulee melkoisella varmuudella näyttelyyn ja kaikkien ihmeteltäväksi. Suomen Kantelemuseo sijaitsee Keski-Palokassa ja sen avajaisia vietetiin 27.2.2009.
Lähteet:
Rauno, Malviniemi (1996) Iro-neidon pojat. Vornasten suvun runonlaulajat ja kanteleensoittajat. Vornasen Sukuseura
Jukka, Louhivuori Rauno, Nieminen (1987) Paimenen säveliä. Teppo Revon paimensoittusävelmiä. SKS:n toimituksia 453. Helsinki.