Blogi

Ei puukonteko voi olla vaikeata. Eihän siinä ole kuin kahva ja terä? Puukolla veistossakaan ei tarvitse tietää kuin yksi perusasia: pidetäänkö kiinni kahvasta vai terästä. Silti hyvän veistopuukon tekeminen ei näytä olevan yleinen ilmiö. Veistämisessä on vain yksi vaikea asia: viekö veistäjä puukkoa, vai puu veistäjää?

Olen veistänyt 1960-luvun alkupuolelta asti, kun sain ensimmäisen Mora-puukkoni. Veistämisestä tuli ammattini 1970-luvulla ja opetin soitinten veistämistä ammatikseni vuosina 1984– 2018. Monta asiaa on tullut eteen. Mistä saa hyvän veistopuukon ja miten voi oppia veistämään? Soitinrakentajan ammatissa olen joutunut tekemään paljon työkaluja. Muotoilu on ollut aina hyvin käytännöllistä ja omaan käteen sopivaa. Muotoilija AMK-koulutuskin tuli hankittua, mutta ei siitä ole ollut haittaa puukon teossa. Muotoilijan eettiset ohjeet ovat hyvät. Ei pitäisi muotoilla kaikkea millä ei tee mitään.

Veistämään oppii vain veistämällä. Lukemalla veistämistä käsittelevää kirjallisuutta, oppii lukemaan veistämistä käsittelevää kirjallisuutta. Valitettavasti käsityökalujen käyttö on vähentynyt käsityöläisilläkin. Moneen työvaiheeseen on tehty kone ja monet käsityöläisetkin pelkäävät tarttua puukkoon tai käsihöylään. Kannustan kaikkia opettelemaan veistämistä. Veistämiseen tarvitaan hyvä puukko.

Moralla alkuun

Ensimmäinen ja toinen puukkoni oli Mora. Sain puukot joskus 1960-luvulla. Toinen puukko oli partiopuukko, jossa oli sormisuoja. Puukon mittasuhteet ovat kyllä veistopuukoksi juuri päinvastoin. Kahvan pituus on 90 mm ja terän pituus 75 mm. Tällä puukolla pärjäsin 1980-luvun puoliväliin asti. Silloin näin ensimmäisen kerran Moran veistopuukon Renlundin rautakaupassa. Renlund lopetti toimintansa vuonna 1993 ja sen jälkeen puukot oli haettava Ruotsista. Clas Ohlsson avasi ensimmäisen liikkeen Helsinkiin vuonna 2002. Mora puukkoja on ollut Ohlssonilla vaihtelevasti myynnissä. Moran puukkotehdas ja Clas Ohlsson sijaisevat molemmat Ruotsissa, Taalainmaalla. Moran puukkotehdas on Silja-järven pohjoispäässä ja Clas Ohlsson eteläpäässä.

Puukon hankkiminen on ollut pitkä prosessi. Ruotsalainen Mora osaa rakentaa hyvänmallisia veistopuukkoja. Niiden hinta/laatusuhde on paras, koska puukon hinta on viimeisen 40 vuoden aikana ollut noin 5-16 euroa. Mora on teollisesti valmistettu puukko ja siksi hinta on niin pieni. Siinä on kuitenkin pari pientä puutetta: kahva on liian lyhyt ja paksu, terän hamarapuoli on kulmikas. Kahvaa voi pidentää ja hamarapuolen hioa pyöreäksi. Veistäessä etu ja keskisormi on usein hamaran päällä ja jos sen reunat ovat terävät, tulee sormeen rakkoja tai haavoja. Mora- puukon teriä voi myös ostaa ja rakentaa itse kahvan. Moran veistopuukonteriä on kahta eri mittaista 50 ja 82 millimetriä. Hinta on 13,10 euroa. Valmis puukko maksaa 16,40 euroa ja sen terän pituus on 60 mm. Terä on valmistettu laminoimalla kolmesta osasta.

Mora-puukossa erityisen hyvää on terän muoto. Ruotsissa veistetään paljon taalainmaan-hevosia. Nusnäsin hevosenveistäjä käyttävät Mora puukkoja -työssään. Hevosen veistäminen ei onnistu suomalaisilla leveäteräisillä puukoilla. Olen hankkinut ja suositellut Mora-puukkoja soitinrakenusoppilailleni. Käytän myös itse edelleen Mora-puukkoja.

Minkälainen on oma veistopuukkoni

Omaa ihanneveistopuukkoa ei ole vielä olemassa. Tarvitaan useampia malleja. Jos joitakin yhteisiä piirteitä pitäisi luetella, niin alkuun tarvitaan kahva ja terä. Kahva on oltava niin pitkä, että kun sen laittaa käteen, molemmista päistä olisi hyvä näkyä vielä kahvaa. Minun kourani on noin 100 mm leveä, joten kahvan tulisi olla 110-130 mm pitkä. Kahvan ei saa olla liian paksu, eikä ohut. Useimmat kahvani ovat 24mm x 18 mm. Liian paksussa kahvassa käsi väsyy. Kahvan mitoitus olisi hyvä tehdä käyttäjän käden mukaan. Erikokoinen käsi vaatii erikokoisen kahvan.

Terän muodon voi kopioida yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta suoraan Moran vuolupuukosta. Suomalaisissa vuolupuukoissa on yleensä aivan liian pitkä ja leveä terä, joka on tyvestä lähtien ensin tasalevyinen ja kaartuu vasta lopussa. Tällaisella puukolla voi veistää suoraan makkaratikkuja, mutta jos on joku tiukempi koverrus tehtävänä, terästä ei löydy sellaista kohtaa millä sen voisi tehdä. 

Yleensä terä on liian leveä. Hyvässä vuolupuukossa terä on kapeampi (14–17 mm), hamarapuoli on suora (a–b) ja teräpuoli tekee kauniin kaaren (c–b). Yhteinen huono tekijä lähes kaikissa vuolupuukoissa on terän hamarapuoli, joka on kulmikas. Hamaran tulee olla pyöreä. Kun veistetään terän kärkiosalla sormi lepää usein hamaran päällä ja jos se on kulmikas, niin siinä ei ole sormen hyvä olla. 

Valokuvassa ovat tärkeimmät puukkoni, joista vanhemmilla olen veistänyt yli viisikymmentä vuotta. Puukko numero yksi on ensimmäinen Mora-puukkoni, jonka olen saanut 1960-luvulla. Tarkkaa vuotta en pysty muistamaan, mutta ensimmäinen veistokokemus on pysynyt hyvin muistissa. Äiti vei meidät lapset kerran kotipellon reunaan suuren kiven luokse ja opetti meille pajupillin veistoa. Olin silloin varmaan alle kouluikäinen. Puukon terä ei ole enää alkuperäisessä kunnossa. Olen muotoillut sitä paremmin veistoon sopivaksi. Puukot 2. ja 3. ovat Moran veistopukkoja. Niistä olen vain pyöristänyt hamarapuolen. Puukko numero 3. on Joonas Kallioniemen vuonna 200 valmistama puukko. Joonas opiskeli Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa ja oli jo silloin taitava puukontekijä. Tein Joonakselle piirustuksen haluamastani puukosta ja sain juuri sellaisen kuin tilasin. Puukot numero 5.–7. ovat omatekoisia, mutta terät niihin on takonut Eino Skyttä. Einon olen tuntenut jo 1980-luvulta lähtien, mutta takomishommat aloitimme vuonna 2003 pimpparaudoista. Aloitin pimpparautojen takomisen 1990-luvun alussa, mutta ongelmana oli se että minulla ei ollut pajaa, enkä ollut löytänyt oikeata materiaalia rautaan. Rautasoinin romukaupasta Tampereelta löytyi vihdoin oikeanlaista rautaa ja pimpparaudat alkoivat soimaan. Toimin Einolla lekarina. Eino tiesi mitä tehdään ja minä osasin heiluttaa lekaa. Taoimme suuren pimpparaudan Suomen Kansallisoopperaan, Wagnerin teokseen. Orkesteri oli niin kovaääninen, että tarvittiin kaksi pimpparaudistia. Nyt homma hoitui yhdellä isolla raudalla. Miksi menin näin kauas aiheesta? Tarinan opetus on se, että pimpparaudan funktio on tuottaa ääntä ja veistopuukon funktio on veistäminen. Jos ne eivät toimi siinä mitä niillä tehdään, niillä ei ole käyttöä.

Puukon valmistus

Jos puukon terän voisi tehdä puusta, osaisin sen valmistaa, mutta koska en ole seppä, tilaan terän hyvältä sepältä tai ruotsalaisen Moran. Moran terä maksaa 14,20 euroa+ postikulut ja se on kaikinpuolin hyvä.

https://www.slojd-detaljer.fi/tuotteisto/puu-metallityo/puukot-aterimet/puukonterat/veistopuukontera- 3653?fbclid=IwAR01uzR8QqxIqYY3SBwl0DWAQk7RBmlEn1qP1_AYleUCYD2u3xhA_RNSB9Q

Veistopuukossani on kolme osaa: Terä ylähela ja kahva. Kahvaan käytän loimukoivua. Ylähelaan en halua käyttää metallia. Hela voi osua veistettävään puuhun ja tehdä jälkiä. Kahvaan teen poralla karan kokoisen reiän. Myös ylähelaan tulee terän kokoinen reikä. Liimaan epoksiliimalla yhteen osat ja annan kuivua vuorokauden. Tämän jälkeen muotoilen kahvan höylällä, hiomakoneella ja hiomapaperilla. Pintakäsittelynä on mustaa ja keltaista petsiä, sekä vihreäää umbra- värijauhetta pellavaöljyyn sekoitettuna. Helppoa kuin heinänteko kesällä!

Puukon teroitus

Puukon teroituksessa mennään aina karkeammasta hioma-aineesta hienompaan. Jos puukkoon on tullut isoja lovia, tai kärki on katkennut, tällöin voi tahko tulla kysymykseen. Perus tahkonkiven karkeus on luokka 200-300. Tormek tahkoon on myytävänä timanttikiviä, karkeuksilla 360, 600 ja 1200.

Puukon teroitus on helppo asia mutta, on ollut vuosien työ selvittää kuinka helppoa se voikaan olla. Olen kokeillut paljon eri menetelmiä ja teroitusvälineitä, kunnes löysin menetelmän, jonka olen saanut toimimaan. Kotonamme oli käsin veivattava tahko, jolla isäni teroitti kaikki maalaistalon työvälineet. Olin veljieni kanssa tahkoa pyörittämässä monet kerrat. Jossakin vaiheessa ostin Tormek-merkkisen tahkon, joka on kyllä erittäin hyvä siihen tarkoitukseen mihin se on tehty. Jos puukon terän muoto on jo hyvä, ei tahkoa enää kannata käyttää. Tahkon hiomakiven karkeus on melko suuri ja se tekee terään syviä naarmuja. Timanttihiomakivi maksaa 220 euroa ja hiomakone 400-600 euroa. Ammattilaiselle se ei ole suuri investointi, mutta harrastajalle voisi halvempi ratkaisu olla mieleen.

1980-luvulla sain tietää japanilaisista vesihiomakivistä, joissa karkeus voi olla 2000, 6000, 8000 ja jopa 10000. Nyt alkoi aivan uusi aikakausi teroittamisessa. Samoihin aikoihin ilmestyivät timanttihiomakivet. Yksi helppo terotustapa on käyttää vesihiomapaperia, lasilevyä ja nahkaa. Jos terä on kaikinpuolin kunnossa mutta ei ole terävä, ei kannata lähteä terottamaan karkeilla hioma- aineilla.

Puukon huolto

Suomessa valmistetaan paljon puukkoja ruostumattomasta teräksestä. Ne eivät ruostu, mutta ei niillä juuri voi puutakaan veistää. Hyvän puukon saa ruostuvasta teräksestä, mutta sitä on myös osattava huoltaa. Hiiliteräksiset terät ruostuvat helposti ja niitä tulee öljytä säännöllisesti suolattomalla öljyllä (esim. ruokaöljy). Hiiliteräksiset etenkin täytyy aina huolellisesti kuivata ennen pitkää säilytystä. Jo päivässä terään voi tulla pieni ruostekerros, jos tuppeen jää vettä.

Paras paikka puukolla on tupessa silloin kun sitä ei käytetä. Puukon terä on pidettävä kuivana ja puhtaana. Puhdista, pese ja kuivaa terä aina käytön jälkeen. Kun et käytä puukkoa tai veistä, säilytä sitä tupessaan. Verstaassa säilytän puukkoja niitä varten tehdyssä telineessä.

Tupen sisässä Joonas Kallioniemen valmistama puukko. Design by R Nieminen (toisinsanoen varastanut muodot Moralta ja sadoilta muilta puukontekijöiltä)

• Hittejä tuhannen vuoden takaa ja marginaalimusiikin tulevaisuudesta

Primitiivisen musiikin orkesteri Primo erikoistui ensimmäisenä suomalaisena yhtyeenä muinaissuomalaisiin, vanhoihin suomalaiskarjalaisiin soittimiin ja kalevalaiseen musiikkiin. Primon tohtorit Heikki Laitinen, Rauno Nieminen ja Hannu Saha ovat saaneet tutkimustensa tulokset soimaan jo 40 vuoden ajan. Runolaulut, kisavirret ja trepatskat soivat autenttisin instrumentein alkuperäiseen muinaiseen estetiikkaan perustuen, muunnellen ja improvisoiden. Primo on aina pyrkinyt aikamatkalle tuhannen vuoden taakse!

Maisteri Jussi Lehtisalo on porilainen muusikko, säveltäjä ja Ektro Records -levy-yhtiön pomo. Vuoden 2017 Soundi-palkintoa myöntäessään lehti kirjoitti Lehtisalon olevan ”Suomen marginaalikentän omaleimaisimpia, arvostetuimpia ja ehdottomasti ahkerimpia tekijöitä”. Discogs-äänilevytietokannasta miehen nimi löytyy yli 300 äänitteen krediiteistä. Hän soittaa yhtyeissä Circle, Rättö ja Lehtisalo, Pharaoh Overlord, Pakasteet ja monessa kymmenessä muussa. Vuonna 2011 netissä ilmestynyt musiikkijulkaisu NRGM valitsi Jussi Lehtisalon ja Mika Rätön 2000-luvun suurimmiksi musiikillisiksi neroiksi.

Kun Primo vietti viime vuonna 40-vuotisjuhliaan, yhteistyö Lehtisalon kanssa alkoi. Ensimmäinen julkaisu on Lotskoivio. 

Kappaleen tarina ei ole tavallisimpia. Lähtökohtana on Hannun isoisän Paavali Sahan (1890 – 1971) perinnemuistelma, joka löytyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta. 

Vuonna 1960 Urjalan Leikkikankaalla äänitetyssä (äänittäjä Esa Helander) tarinassa Paavali kertoo kuinka lounaishämäläisen perinteen tunnetuin originelli kulkukauppias Vihtori Heinonen soittaa Sahan talossa munniharppua eli lounaishämäläisittäin märistysrautaa. Meininki on niin kova, että talon pojat alkavat tanssin, ja yhdeltä Sahan rengiltä putoaa housutkin jalasta, ”kun niin lujaa mentiin”. Muistelma on ainoa munniharpun tanssisoiton kuvaus Suomesta.

Vihtori Heinosta kutsuttiin Lounais-Hämeen pitäjissä 1900-luvun alkupuoliskolla Lotskoivioksi. Hän oli syntynyt silloisen Koijärven pitäjän Kojon kylässä. Lotskoivio oli tunnettu juttumies, jolla oli vallaton mielikuvitus ja synnynnäinen valehtelemisen taito. Hän esitteli itsensä: ”Vapaaherra Vihtori von Heinonkoski Villeprant, syntynyt Salmen Salimäessä, Jääkärin Ullan poikia.” Kulkurilla oli mukanaan laatikko, jossa oli naskaleita, viiloja, silmäneuloja. Taloista hän pyysi yösijan ja ruoan. Lotskoivon soitin oli pieni metallinen soittopeli, Taavetin harppu, nykyään useimmiten Suomessa tunnettu nimellä munniharppu. Jos hän oli saanut yösijan ja ruokaa niin hän soitti kiitossoiton märistysraudalla.

Hannu on kirjoittanut märistysraudasta tutkimusartikkelin runsas 30 vuotta sitten:  https://etno.net/system/files/hannu_saha_maristysrauta_ukm_5_1991.pdf

PRIMO JA LEHTISALO: Lotskoivio (Heikki Laitinen, Jussi Lehtisalo, Rauno Nieminen, Hannu Saha)

Heikki Laitinen, laulu, 10-kielinen kantele

Rauno Nieminen, märistysrauta, laulu 

Hannu Saha, märistysrauta, 10-kielinen kantele, laulu

Jussi Lehtisalo, syntikat

vierailijat: Paavali Saha, puhe ja Tapani Varis, märistysrauta

Ektro Records erko-12 (digisingle)

Rusko Records julkaisee 10.2.2018 Rauno Niemisen ensimmäisen soololevyn, Sarvella.  Levyllä soittaa pukinsarvia ja lulletteja Rauno Nieminen yhdessä Rusko Trion, Ethnic Evolution Ensemplen, JoHi-duon ja Verden kanssa.

Levyn yhteisenä tekijänä on Niemisen soittamat sarvi-soittimet, rummut ja bassokitarat. Suomessa on ollut rikas puhallinsoitinkultturi ja yksi yleisemmistä puhaltimista on ollut pukinsarvesta tai puusta valmistettu sarvi, eli lulletti. Niemisen paimenen ura alkoi kotitilan lehmien kanssa jo 1960-luvulla, mutta sarvien soittaminen vasta 1970-luvun lopulla, kun lehmät oli pantu jo pakettiin. Kiinnostus vanhaan suomalaiseen musiikkikulttuuriin johti puhaltimien rakentamiseen ja soittamiseen. Nieminen on soittanut sarvea monissa kokoonpanoissa: Primitiivisen musiikin orkesteri,  The World Mänkeri orkesteri, Köyhät Ritarit& Primo, Fedja Happo, Sekaantuu ja Verde. Nieminen opetti puhaltimien soittoa  Sibelius Akatemian kansanmusiikkiosastolla 1980-luvun loppupuolella ja rakentamisen ja huollon opetus jatkuu vieläkin.  Nieminen on opettanut sarvien rakentamista ja tehnyt lähes sata sarvea. Vanhan suomalaisen puhallinkulttuurin uudellentulemiseen on vaikuttanut Niemisen työ soittimien rakentajana, soittajana, opettajana ja tutkijana. Työn alla on nuottikirja ”Suomen ja Karjalan torvi- ja pillisävelmät”. Kirjan toinen kirjoittaja on  emeritus professori Timo Leisiö.

                                      

Styrbjörn Bergelt ja Rauno Nieminen G. A. Gotlundin muistomerkillä, Juvalla.

Sarvella muusikot

Sarvella levylle Nieminen on saanut mukaan suomalaisia huippumuusikoita. Hämäläispaimenen ja urbaanien citymusikoiden kohtaamisesta on syntynyt erikoinen sarvisoppa.

Vanhin äänite levyllä on Paroni Paakkunaisen luotsaaman Ethnic Evolution Ensemble: Paakkunaisen (saxofonit, huilut) lisäksi soittiavat Jartsa Karvonen (rummut), Reino Laine (rummut), Jarmo Savolainen (koskettimet), Erik Siikasaari (basso) ja Rauno Nieminen (sarvet, jouhikko, kantele, nares-juh ja noitarumpu). Kokoonpano teki vuona 1987 demonauhan ja tunnin ohjelman Yleisradiolle. Radio  on hukannut äänitteen, mutta demonauha on säilynyt.

Vuonna 1916 Rusko Trio, Jan-Olof Strandberg (bassot), Köpi Toivonen (lyömäsoittimet) ja Rauno Nieminen (sarvet) äänitti kuusi raitaa levylle. Levyllä on myös kaksi duoa: YoHi- duo Jouko Kyhälän kanssa  ja Verde-duo Mika Rintalan kanssa.

                 Ethnic Evolution Ensemble

  Verde

Sarvimusiikki

Pukinsarvi on yleisin paimenten käyttämä lurittelusoitin.  Carl Aksel Gottlund kirjoitti sarvisävelmistä:  ”Hyö ovat nopeemmin loilotuksinna laulettavia, tahi kuin hujahuttelemuksia mehässä, annettu sarvella karjallen, Karhuja kajottaakseen, ja korpiin kaikuttaakseen; vaan ei että niillä muka  miellyttää miehen mieltä. Kuitenkin ovat hyö meistä varsin suloiset ja rakkaat, sillä hyö muistuttaavat meitä meijän nuoruuen iästämme ja meijän koti-majoistamme, hyö juohuttaavat meijän mieleemme niitä aikoja jollon meluisimme kotimehissämme, ja jolloin heissä kuulimme maankylän tyttölöihen soittavan sarvillansa, karjan kellon kaikattavan, ja korvissa koiran haukkuavan. ”

Otava eli suomalaisia huvituksia. 1. osa, 1831

Musiikkia lehmille ja susille

Sarvet olivat paimenten käyttämiä signaalivälineitä, joilla oli monta erilaista käyttötarkoitusta, petojen pelottelemisesta luritteluun.  Timo Leisiön tutkimuksessa Suomen ja Karjalan vanhakantaiset torvi- ja pillisoittimet, on mukana 269 sarvea, joiden alueellinen jakautuma, mitat ja asteikot on esitetty selkeillä taulukoilla. Tutkimuksen mukaan pukinsarvessa on ollut yleisimmin neljä sormiaukkoa, jolloin soittimesta on saatu viisi ääntä. Neliaukkoisista pukinsarvista on löytynyt 64 museotietoa ja näiden sarvien sävelasteikon laaajuus vaihtelee pienen terssin ja puhtaan kvintin välillä. Museoissa säilyneissä sadassakahdessa soittokuntoisessa sarvessa on 28 erilaista asteikkoa. Yleisin asteikko on c, des, d, es, f  ja toisella sijalla on asteikko c, d, es, f, g.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lehmäpoikia ja tyttöjä paimenessa 1960-luvulla Vilppulassa

Pukinsarvi

Pukinsarven rakentamisessa sarven hankkiminen on vaikein vaihe. ”Kaikissa EU:n jäsenmaissa on lokakuun alusta lähtien pitänyt hävittää teurasnautojen ja lampaiden aivot, selkäydin ja silmät polttamalla tai hautaamalla, eikä niitä ole enää saanut käyttää elintarvikkeeksi, rehuksi tai lannoitteeksi. Tiukkalinjaisen päätöksen taustalla on pelko nautojen BSE-taudin ja lampaiden ja vuohien scrapie-taudin leviämisestä elintarvikeketjussa. Kumpaakaan tautia ei ole koskaan tavattu suomalaiseläimissä, ja teurastamoteollisuus pitääkin EU:n turvatoimia ylimitoitettuina. Lisäksi Euroopan komission riskimateriaaliksi määrittelemät sisäelimet eivät Suomessa ole tähänkään saakka päätyneet elintarvikeketjuun, vaan ne on käytetty turkiseläinten rehuksi. Suomen kantana on, että BSE:n takia määrätyt varotoimet ovat turhan ankarat maassa, jossa tautia ei ole koskaan esiintynyt.” (Ilta-Sanomat 13.10.2000)

Lulletti

Puusta rakennettuja sarvia on rakennustavan mukaan jaoteltuna kahta lajia, ehytputkinen puusarvi ja halkaistusta puusta valmistettu lulletti. Ehytputkiseen sarveen on tehty reikä poraamalla puun molemmista päistä. Porausta on laajennettu toisesta päästä jollakin puutyökalulla tai polttamalla.

Halkaisumenetelmässä reikä saadaan halkaisemalla puu kahtia ja kovertamalla puolikkaisiin urat. Kun koverretut puut liitetään yhteen tuohisiisnalla, saadaan ehyt putki. Soittimen  toiminnan kannalta on yhdentekevää millä tekniikalla reikä on tehty. Tärkeätä on putken muoto, koko ja mitoitus.

Museoissa on säilynyt kolme lullettia ja kuusi puusarvea. Leisiö 1983, 387-394. Lulletti on rakentamisen kannalta helpompi, kuin ehytputkinen puusarvi. Lulletissa on helpompi saada oikeankokoinen ja muotoinen reikä soittimeen.

Museoissa säilyneiden lullettien ja puusarvien pituus on vaihdellut 250-350 millimetrin välillä. Mikäli lulletin mitta on 330-360 mm tuntumassa tulee perusääni g1:n paikkeille. Vaikka Liisa Pessin lulletin perusääni on ollut as1, niin sävelmät on nuotinnettu g-duuriin tai -molliin. Tosin ei ole tiedossa soittiko Pessi sävelmät lulletilla vai pukinsarvella. Pessin pukinsarvesta ei ole muuta tietoa, kuin valokuva. Lulletissa voi sävelkorkeutta muuttaa paitsi sormiaukoilla, niin myös ansatsilla. Samasta soittimesta saa  erilaisia asteikkoja samoilla sormituksilla.  Väisänen on huomioinut nuotinnuksissaan terssin vaihtelun seuraavasti: jos etumerkki on oikeinpäin (b) on kyseessä puhdas molliterssi, jos etumerkki on väärinpäin (d) on sävel pienen ja suuren terssin välimailla.

Jouhikko– The Bowed Lyre- Kirja+ CD

2. korjattu painos

Rauno Niemisen julkaisuja 2, ISBN 978-952-68365-2-2

Sibelius-Akatemian kansanmusiikkijulkaisuja 28,  ISSN 2242-8054

Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja 61, ISSN 0355-9270

Hinta 42,00 EUR

Jouhikko– The Bowed Lyre -kirjan ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 2007. Kirja myytiin loppuun kuudessa kuukaudessa. Jouhikkokirjan uusi korjattu 2. painos ilmestyy 12.10.2017.  Kirjassa on uusi englanninkielinen käännös ja nuotinnokset on toimitettu uuteen soittajalle helppolukuiseen muotoon.

Kirjan liitteenä on CD-levy, jossa on kaikki alkuperäiset jouhikkoäänitteet.

Lyyraa alettiin soittaa Euroopassa jousella jo keskiajalla. Tietoja näppäiltävistä ja jousella soitettavista lyyrista löytyy Itämeren alueelta. Soitin säilyi käytössä Virossa ja Itä-Suomessa aina 1900-luvun alkuun.

Tähän kirjaan on koottu kaikki tiedossa olevat jouhikkonuotinnokset, joita on yhteensä 98 sävelmästä. Ne on kerätty Viron mantereelta ja saaristosta sekä Savosta ja Karjalasta. Kirjan liitteenä ovat myös alkuperäiset fonografi- ja parlografilieriöille sekä arkistolevylle tallennetut jouhikkosävelmät. Tarjolla on ainutlaatuinen tilaisuus kuulla seitsemää jouhikonsoittajaa sadan vuoden takaa 46 äänitteellä. Kirjassa on tietoja jouhikon historiasta, soittajista ja soittotyyleistä sekä soitto-ohjeet. Lisäksi kirjassa on jouhikon käyttö- ja huolto-ohjeet sekä tietoa jouhikonsoiton nykyisestä käytännöstä.

 

Jouhikko– The Bowed Lyre- book+ CD

2nd revised edition

© Rauno Nieminen, 2017

Rauno Nieminen Publications 2, ISBN 978-952-68365-2-2

Sibelius Academy Folk Music Publications 28, ISSN 2242-8054

Finnish Folk Music Institute Publications 61, ISSN 0355–9270

Price 42,00 EUR

The first edition of Jouhikko – The Bowed Lyre was published in year 2007.

New  second revised edition will be published on the 12.10.2017.

There are new English translation and new transcriptions layout.

The lyre was played with a bow in Europe as early as the Middle Ages. In the area around the Baltic Sea, there is historical evidence of both bowed and plucked lyres. In Estonia and Eastern Finland the bowed lyre survived into the 20th century.

This book contains 98 tunes transcribed by music collectors on the Estonian mainland and islands, as well as in the Finnish provinces of Savo and Karelia. They are complemented by a CD of 46 bowed lyre tunes originally recorded on phonograph and parlograph cylinders, or direct-to-disc. These recordings   give us a unique opportunity to listen to the performances of seven traditional players from as long as a hundred years ago.  The book provides information on the history of the bowed lyre, musicians and their playing styles. It also offers an introduction to playing technique, advice on maintenance of the instrument and an overview of its contemporary use.